Kävin eilen avopuolisoni kanssa hänen isänsä luona syömässä. Mieheni vanhemmat erosivat juuri ja muuttivat vihdoin erilleen. Isä jäi asumaan yhteiseen kotiin ja koti on nyt hirveän iso yksinäiselle miehelle. Tämän takia kävimme pitämässä hänelle seuraa.

Siinä kun miehet ottivat ruuan kanssa olutta niin keskustelu ajautui hänen vanhempien parisuhteeseen ja rakkauteen. Minusta oli hauskaa seurata tätä kaikkea sivusta. Kaksi raavasta miestä juomassa olutta ja keskustelemassa rakkaudesta. Saatoin nähdä muutaman kyyneleenikin vierähtävän myöhemmin illalla. Ihmekös se, appivanhemmat olivat kuitenkin 30vuotta yhdessä. Oli vaikeuksia, mutta niin meillä kaikilla. Niistä päästiin kuitenkin yli ja elämä sai jatkua. Nyt se ei jatku. Tai siis näin appiukko ajattelee. Onhan se tottakai vaikeaa, heille molemmille. Mikään ero ei ikinä ole helppo. Ja on vaikeaa opetella uudestaan elämään yksin.

Molemmat ovat hirveän mustasukkaisia. Anoppi haluaisi tulla marjaan jos vaan uudelle emännälle sopii ja appi taas pelkää, että "Jorma" on kahvilla. Kummallakaan ei siis ole vielä uutta rakkautta. Kumpikaan tuskin haluaa vielä. Eihän erostakaan loppujen lopuksi ole hirveän pitkää aikaa. Miksi he erosivat ? Siihen on paljon syitä. Kumpikaan ei silti syytä mistään toista, itseään ehkä vähän. He ovat vielä kaveruksia, tottakai. Pariskunnat jotka ovat olleet monta vuotta yhdessä ovat ystävyksiä, ja jos ero on riidaton niin miksei voisi jatkaa. Olisihan se outoa jos kaikki yhteydenpito loppuisi yhtäkkiä. Rakkaus säilyy, rakkaus säilyy ikuisesti heidän välillään. Yritin tätä eilen apelle selittää. Hänen suurin pelko on menettää rakkaansa ikuisesti. Ja minusta tuntuu, että se on myös anoppini pelko. 

Ei ihminen vain lakkaa tuntemasta 30 vuoden jälkeen. Voi olla, että halut ja kiintymys katoaa, mutta ei rakkaus. He rakastavat toisiaan aina jollain tasolla. Lapsien tai lapsenlapsien kautta. Me kaikki olemme kuitenkin perhe ja perhe rakastaa ja välittää. Pitää huolta toisistaan loppuun asti.

Onko kohtalo olemassa? Jos ei, en olisi tässä nyt.. Olisin jossain ihan muualla ilman mitään, ehkä? Jos kohtalo olisi ollut reilumpi mulla olis kaikki mitä vaan oon aina uneksinut. Kohtalo on huippu, mutta voi silti olla joskus väärässä, vai voiko? Määrätäänkö jokaisen kohtalo etukäteen? Voiko siihen vaikuttaa itse? Pyöriikö se jaloissa koko loppuelämän kuin varjo? Jos pyörii, haluaisin vaikuttaa siihen itse, tehdä jotkut asiat toisin. Ehkä näin on tarkoitettu. Tosin ei varjonkaan suuntaa voi muuttaa. Voiko elämän suuntaa muuttaa, vai päättääkö kohtalo siitä? Itse voit tehdä päätöksesi, mutta jossain vaiheessa kohtalo puuttuu kuitenkin peliin...vai puuttuuko? Meneekö kaikki asiat oikeasti niinkuin on suunnitellut? Jokaisella on tietty rata jota elämä kulkee, se on kuin juna, pysähtyy välillä ja ottaa mukaan jotain uutta...jossain vaiheessa se törmää, sen saa ehkä korjattua, mutta ei välttämättä kokonaan.
Vai saako?

Minä rakastan sinua, I love you, Te quiero, Te amo, Kocham cie, Je t'aime... miten ikinä sen sanookaan, mutta mitä se tarkoittaa? Mitä sen sanominen merkitsee?  Onko rakkaus ja ihastus sama asia ? Voiko jotain ihmistä rakastaa vaikka ei olisi ikinä tavannutkaan?  Tuleeko sanat vain suusta kun alkaa rakastamaan jotain? Entäs kun on ollut saman ihmisen kanssa vuosikaudet ja rakkaus loppuu, voiko se muka noin vaan loppua? Onko rakkaus välittämistä? Se, että välittää toisesta ja haluaa toiselle vaan hyvää..pitää huolta ja hoivaa, voiko sitä kutsua rakkaudeksi? Mitä rakkaus on? Jos joku ihminen on rakas, rakastaako sitä? Rakastaako ihminen jo syntyessään vanhempiaan ja sukulaisia? Onko se itsestään selvyys että niitä rakastaa. Voiko rakkaus niihinkin kuihtua joskus vai rakastaako niitä ainiaan? Mitä jos ei rakasta, onko sitten jotenkin huono ihminen?
Mielestäni rakkaus on raiskattu !

Valvoin viime yönä myöhään miettien kaikkia vanhoja suhteita. Osa oli hyviä ja osa huonoja, osa niistä kasvatti ja osassa tunsin olevani lapsi taas kerran. En osaa mainita yhtään suhdetta kokonaisena, mutta muistan palasia sieltä täältä.

Muistan kuinka yksikin teinirakkauteni petti minua parhaan kaverinsa kanssa ja kertoi siitä. Hän suuteli minua otsalle ja halasi kovaa. En osannut lopettaa itkemistä. Vaikka asia kaiken tämän takana oli suuri en muista siitä mitään. Muistan pelkän itkun, suudelman ja halauksen. Saatoin eilen yöllä jopa tuntea hänen huulensa otsallani. Onko tämä sitten; hyvä, huono vai kasvattava suhde ? Sitä en osaa sanoa, mutta en vihaa sitä ihmistä. 

Muistan kun tanssimme pitkin katuja ja kuuntelimme musiikkia. Ei ollut väliä mitä muut ajattelivat meistä. Minulla oli sinut ja sinulla minut. Näytimme tyhmältä yhdessä, mutta meillä oli hauskaa. Sait minut unohtamaan kaiken. Emme ikinä seurustelleet, kaikki oli liian vaikeaa. Meistä ei ikinä olisi voinut tulla mitään, vaikka molemmat sitä kovasti halusikin. Tai minä aikankin? Muistelen meitä usein, ehkä liiankin usein. Joistain ihmisistä elämässä ei vaan pääse yli. Vaikka kuinka tahtoisikin. Vaikka emme seurustelleet, muistelen sitä suhteena. Ehkä ystävyytenä? Mutta se "suhde" on varmasti ollut elämäni vaikein. Ehkä myös opettavin, mutta ehdottomasti hyvä. 

Nykyinen suhde. Siitä vasta muistoja riittää ja niitä tulee koko ajan lisää. Muistan aina kuinka kosit minua, kosit minua jatkamaan suhdetta taas kuukaudeksi eteenpäin. Muistan ensimmäiset riitamme. Roikuin jalassasi kiinni ja itkin "älä jätät minua". Tässä olemme edelleenkin, kohta 7 vuoden jälkeen. Meillä on kaksi ihanaa koiraa ja pieni rivitalo kaksio. Muistoja jaettavaksi jälkikasvulle. Tämä suhde on on ollut varmasti elämäni paras, huonoin, opettavaisin ja silti tunnen olevani lapsi silloin tällöin. 

Live your life day by day, step by step, like every day is your last. Rakasta rakkaitasi ja kerro se heille joka päivä. Rakasta itseäsi ja anna itsellesi tilaa ja aikaa. Aikaa ja tilaa olla kahden itsesi kanssa. Elämässä pitää kokeilla rajojaan ja ottaa riskejä. Elämässä pitää olla haasteita ja niistä pitäisi nauttia! Turha stressi on vaan pahaksi. Älä siis mieti tulevia päiviä tai tehtäviä, elä hetkessä! Elämä on liian lyhyt jos meinaa analysoida kaikkea mitä tekee ja miettiä kaikkia seurauksia. Älä myöskään turhaan turhaudu siitä mitä muut ajattelevat sinusta, ole oma itsesi ja tee niinkuin itsestäsi tuntuu hyvältä. Ole onnellinen ja anna kaikkien nähdä se. En itse ainakaan haluaisi herätä 40 vuoden päästä ja tajuta, että mä en ole elänyt elämääni täysillä.
Elämä on aivan liian lyhyt hukattavaksi.