Kävin eilen avopuolisoni kanssa hänen isänsä luona syömässä. Mieheni vanhemmat erosivat juuri ja muuttivat vihdoin erilleen. Isä jäi asumaan yhteiseen kotiin ja koti on nyt hirveän iso yksinäiselle miehelle. Tämän takia kävimme pitämässä hänelle seuraa.

Siinä kun miehet ottivat ruuan kanssa olutta niin keskustelu ajautui hänen vanhempien parisuhteeseen ja rakkauteen. Minusta oli hauskaa seurata tätä kaikkea sivusta. Kaksi raavasta miestä juomassa olutta ja keskustelemassa rakkaudesta. Saatoin nähdä muutaman kyyneleenikin vierähtävän myöhemmin illalla. Ihmekös se, appivanhemmat olivat kuitenkin 30vuotta yhdessä. Oli vaikeuksia, mutta niin meillä kaikilla. Niistä päästiin kuitenkin yli ja elämä sai jatkua. Nyt se ei jatku. Tai siis näin appiukko ajattelee. Onhan se tottakai vaikeaa, heille molemmille. Mikään ero ei ikinä ole helppo. Ja on vaikeaa opetella uudestaan elämään yksin.

Molemmat ovat hirveän mustasukkaisia. Anoppi haluaisi tulla marjaan jos vaan uudelle emännälle sopii ja appi taas pelkää, että "Jorma" on kahvilla. Kummallakaan ei siis ole vielä uutta rakkautta. Kumpikaan tuskin haluaa vielä. Eihän erostakaan loppujen lopuksi ole hirveän pitkää aikaa. Miksi he erosivat ? Siihen on paljon syitä. Kumpikaan ei silti syytä mistään toista, itseään ehkä vähän. He ovat vielä kaveruksia, tottakai. Pariskunnat jotka ovat olleet monta vuotta yhdessä ovat ystävyksiä, ja jos ero on riidaton niin miksei voisi jatkaa. Olisihan se outoa jos kaikki yhteydenpito loppuisi yhtäkkiä. Rakkaus säilyy, rakkaus säilyy ikuisesti heidän välillään. Yritin tätä eilen apelle selittää. Hänen suurin pelko on menettää rakkaansa ikuisesti. Ja minusta tuntuu, että se on myös anoppini pelko. 

Ei ihminen vain lakkaa tuntemasta 30 vuoden jälkeen. Voi olla, että halut ja kiintymys katoaa, mutta ei rakkaus. He rakastavat toisiaan aina jollain tasolla. Lapsien tai lapsenlapsien kautta. Me kaikki olemme kuitenkin perhe ja perhe rakastaa ja välittää. Pitää huolta toisistaan loppuun asti.